Adaptiivinen organisaatio – johtaminen totuuden aikakaudella

Tämän artikkelisarjan alussa esitin väitteen, että UX on rikki. Olemme peranneet, kuinka lineaarinen ihmiskuva on fiktio ja kuinka tekoäly tällä hetkellä usein vain skaalaa nämä virheet. Edellisessä osassa esittelin vaihtoehdon: siirtymän janoista vektoreihin ja narratiiveista Nowcast-ajatteluun.

Nyt on aika kysyä vaikein kysymys: mitä tämä tarkoittaa johtamiselle? Mitä tapahtuu organisaatiolle, joka päättää kohdata todellisuuden ilman tarinoiden tarjoamaa suojaa?

Aivojen pakko rakentaa tarina on myös vastuunpakoilun mekanismi

Ihmisaivot eivät siedä sattumaa. Selviytymisen logiikka on rakentunut kaavojen tunnistamiseen: jos jokin toistuu, siihen kannattaa reagoida. Tästä syntyy vahvuus, mutta myös harha. Sama mekanismi pakottaa rakentamaan narratiivin myös silloin, kun todellisuus on vain päällekkäisiä signaaleja, keskeytyksiä ja tilanteisia poikkeamia.

Organisaatioissa narratiivi ei ole vain selitysmalli – se on vastuun jakamisen ja hajauttamisen väline. Kun puhumme asiakaspoluista, vaiheista ja kosketuspisteistä, pilkomme todellisuuden hallittaviin osiin. Samalla pilkomme vastuun. Kärsimys tapahtuu järjestelmän kokonaisuudessa, mutta syyllinen löytyy aina yksittäisestä kohdasta: väärä vaihe, huono kohtaaminen, epäonnistunut kosketuspiste.

Narratiivi tekee dynaamisesta kärsimyksestä modulaarista. Kukaan ei ole vastuussa kokonaisuudesta, koska kokonaisuus on hajotettu tarinaksi. Johtaminen ei tällöin kohtaa todellisuutta, vaan sen itse rakentaman kartan. Me emme johda ihmisten tilaa, vaan omaa selitystämme siitä.

Hallinnan illuusio ja dashboardien moraalinen valhe

Miksi organisaatiot rakastavat staattisia mittareita, kuten NPS- tai CSAT-lukuja? Ei ensisijaisesti siksi, että ne kertoisivat totuuden, vaan siksi, että ne vapauttavat vastuusta. Luku näyttää, että jotain on mitattu. Dashboard antaa vaikutelman, että joku valvoo kokonaisuutta.

Mutta dynaaminen tila ei ole hallittavissa yhdellä luvulla. Kun kompleksinen inhimillinen todellisuus tiivistetään vihreäksi numeroksi, tapahtuu moraalinen siirto: kärsimys muuttuu hyväksyttäväksi vaihteluksi. Me emme enää kysy, miksi järjestelmä kuormittaa ihmistä, vaan miksi mittari ei vielä ole tarpeeksi huono.

Hallinnan tunne syntyy juuri siitä, että mittari on yksinkertainen. Se ostetaan hinnalla, joka maksetaan näkymättömyytenä.

Tekoäly ja moraalinen valinta: näetkö syvemmälle vai selitätkö paremmin?

Tekoäly tuo tähän uuden, vaarallisen kerroksen. Kielimallit tekevät narratiivista rajattomasti skaalautuvaa. Ne tuottavat uskottavia selityksiä, kauniita tiivistelmiä ja “insight”-kieltä, joka kuulostaa ymmärrykseltä.

Tässä kohtaa johtaminen kohtaa moraalisen valinnan, jota ei voi ulkoistaa teknologialle:

Käytätkö tekoälyä nähdäksesi syvemmälle signaaleihin – vai käytätkö sitä tuottamaan itsellesi entistä uskottavampia selityksiä siitä, miksi nykyinen strategiasi on oikea?

Aivot rakastavat sujuvaa kieltä. Siksi AI:n tuottama narratiivi tuntuu helposti totuudelta. Mutta tekoäly ei riko narratiiviharhaa – se voi tehdä siitä täydellisemmän. Ilman tietoista päätöstä kohdata signaalit sellaisina kuin ne ovat, tekoälystä tulee johtamisen tehokkain itsepetoksen väline.

Totuuden hinta: signaali ei tue sankaritarinaa

Nowcast-ajattelu rikkoo tämän rakenteen. Se ei kerro, mitä tapahtui eikä miksi strategia onnistui. Se kertoo, missä ihminen on juuri nyt. Dynaamisessa tilassa, zt, ei ole juonta, ei huipennusta eikä sankaria.

Tämä on johtamiselle vaikeaa, koska se vaatii luopumista sankarijohtajuudesta. Jos todellisuus on jatkuvasti muuttuva tila, johtaja ei ole kertomuksen päähenkilö vaan tasapainon ylläpitäjä. PowerPoint ei ole enää keskeinen työkalu, koska data ei välttämättä koskaan asetu siistiksi tarinaksi.

Johtaminen ei ole päätepisteen saavuttamista, vaan jatkuvaa reagointia jännitteeseen, kuormitukseen ja muutokseen. Se vaatii kykyä olla läsnä epäselvyydessä ilman tarinaa, joka ensin oikeuttaa päätöksen.

Empatian palauttaminen: vastuu ilman selitystä

Paradoksaalisesti juuri tässä kohtaa teknologia voi palauttaa ihmisyyden. Kun kone tunnistaa dynaamisia signaaleja – kuormitusta, rytmin muutoksia, jännitteen kasvua – ihmisille jää se osa, jota ei voi automatisoida: vastuun kantaminen ilman narratiivista suojaa.

Ei synteettistä empatiaa, ei selitystä miksi näin kävi, vaan päätös muuttaa järjestelmän ehtoja, koska signaalit kertovat sen olevan välttämätöntä.

Adaptiivinen organisaatio ei ole se, jolla on paras ennustemalli. Se on organisaatio, joka kestää sen, että totuus ei koskaan muutu tarinaksi.

UX on rikki – ja se pakottaa johtamisen muuttumaan

UX-ala on kaventunut itsetuhoisesti näkymien optimoinniksi, vaikka todellisuudessa kyse on koko johtamislogiikan uudelleenajattelusta. Kun lakkaamme näkemästä ihmisen staattisena “käyttäjänä” ja alamme nähdä hänet dynaamisena tilana, organisaation on muututtava adaptiiviseksi.

Viimeinen kysymys ei kuulu, miten korjaamme UX-mittarit. Kysymys kuuluu:

mitä tapahtuu organisaatiolle, joka ei enää voi piiloutua numeroiden, mallien ja aivojen rakentamien tarinoiden taakse?

Me emme tarvitse parempia ennusteita.

Me tarvitsemme parempaa läsnäoloa signaalien äärellä.

Kun todellisuus on dynaaminen tila eikä kertomus, vastuu ei voi olla jaettua vaiheisiin. Se on aina kokonaisvastuuta. Siksi adaptiivinen johtaminen ei ole tehtävien delegointia, vaan yhteisen tilan hallintaa.

Tästä matkasta, sen teoriasta ja käytännön toteutuksesta, kertoo tammikuussa 2026 ilmestyvä kirja CX on rikki: Ulos hallinnan simulaatiosta.